Heipparallaa! Mitä teille kuuluu? En sano mitä joka kerta sanon, mutta nyt myönnän että on ollut ihan todella vaikeata keksiä miten aloittaa kirjoittaa. Se, miksi nyt ehkä tiedän mistä kirjotan, on se, että ekaa kertaa kolmeen vuoteen minua ei ole ahdistanut VIITEEN PÄIVÄÄN! Elämäni yksi rankimmista puolesta vuodesta on siis tavallaan jo takana, toistaiseksi... Tapahtunut niin nopeassa ajassa helvetin isoja asioita ja muutoksia, että tipuin todella syvälle suohon, ja enää en päässyt sieltä omin voimin ylös. Paloin täysin loppuun.
En syönyt, nukkunut, puhunut. En nähnyt hetkeen kavereita. Frendi huolestu, kerto opelle ettei enää jaksa katsoo minun väsymystä, masentuneisuutta ja ahdistusta, yksi aikuinen puuttui asiaan, EKA AIKUINEN JOKA PUUTTUI OIKEESTI, soitti äidilleni, mikä oli minun pahin painajainen koska en ole koskaan ollut mitenkään erityisen läheinen äitini kanssa. Äitini kanssa juteltiin myöhään illalla viikko sitten ihan kaikki mikä mieltäni painaa, mikä ahdistaa, mietityttää jne... Siis aivan kaikki laidasta laitaan.
Iso lukko avautui ja ahdistus melkeinpä kokonaan katosi. Tästä huomaa, kuinka merkityksellistä ja arvokasta se on, omistaa äiti. Enää ei tunnu, että pitäisi väkisin hymyillä, enää ei tarvitse itkeä itseään uneen eikä itkeä aamulla, ettei jaksa mennä kouluun, eikä tarvitse edes kuvitella että pitäisi pärjätä yksin. Mulla on äiti, joka välittää, en vain ole ahdistuksen läpi sitä enään huomannut, tuntenut ja muistanut kolmeen vuoteen.
Lisäksi olen alkanut huomaamaan ystävissäni sen, että he oikeasti aidosti välittää ja se on tärkeätä!!
Lyhyesti ja ytimekkäästi viellä tahdon todella sanoa sen, että olen ollut todella, todella hajalla nämä kolme vuotta, mutta en koskaan ikinä olisi uskonut, että väsyn niin loppuun, että en jaksa nousta ylös enää. Kiitos ystäväni, minulle tärkeän aikuisen ja äitini, jotka ovat toinen tiennyt kaiken, yksi puuttunut välittömästi ja kolmas ymmärtänyt vaikka ollut todella isoista asioista kyse ja kaikki ovat täytenä tukenani, hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen ja rakastaa minua ja huolehtii että pääsen aikuisten oikeasti jaloilleni ja pystyn alkaa jonain päivänä oikeasti käsittelemään asioitani.
Vaikka nyt tuntuu hyvältä ja ihanalta, tiedän nyt jo, että pahimmat ajat ja rankat ajat ovat vielä edessä. Omien asioiden käsitteleminen ja kahden minulle todella rakkaan ihmisen sairastuttuaan syöpään, tulee viemään minulta voimat, mutta kai minä selviän niistäkin, toivon ainakin. Enää koskaan en halua noin pohjalla käydä, että en pysty menee töihin, harjoitteluun, syödä, nukkua. Olen kuin toisessa maailmassa, en kuullut en-kä nähnyt mitä minulle puhuttiin, olin vain hiljaa ja tuijotin. Mutta aika parantaa haavat, ja jos jotain todella tahtoo, sen eteen on nähtävä vaivaa ja nyt minun asioiden eteen nähdään vaivaa ja tehdään töitä, jotta jonain päivänä parannun keskivaikeasta masennuksesta takaisin siihen normaaliin asteeseen, mikä minunkin kaltaisella tytöllä kuuluu olla, hyvä elämä, turvallinen olo, pirteä ja energinen fiilis jokaiseen päivään ja intoa päästä unelmiin! Jokainen meistä, joka on tähän joskus epäreiluunkin maailman tullut, on ansainnut hyvän elämän, joskus on vaikeaa, mutta siihen voi aika paljon myös itse vaikuttaa- tekemällä asioita ja puuttumalla niihin ajoissa, ettei ajaudu syvälle mutaan, josta on tosi vaikea huutaa enään apua- jos ahdistaa, sano ääneen!
p.s. jos joku haluaa voin joskus kirjoittaa ajan kanssa siitä, mitä on tapahtunut ja miten olen selvinnyt haasteista ja pahasta olosta, kunhan saadaan asioita vielä hoidettuun eteenpäin ja kun asiat alkaa oikeasti sujumaan. :)
Asiasta kukkaruukkuun, haha! Vappu oli ja meni, paras vappu koskaan! Ehdottomasti. Koko viikonloppu Annikan luona yötä ja Stadissa kiertelyy, ja sen semmoista. Perus meininkiä.
"Viimeisen kuukauden aikana olen paennut omaa pahaa oloani, mutta
kun kohtasin sen, se katosi kuin raketti"
Ja se on ehkä ainoa neuvoni mikä on jysähtänyt suoraan sydämeeni, että kohtaa se paska mitä on meneillä, mitä eniten pelkäät, koska sen jälkeen, se on melkeinpä kokonaan pois. Se että viettää yöt ja päivät muualla kuin kotona syystä tai toisesta (itseni kohdalla oma paha oloni mitä yritin peittää), pahentaa, mutta kun ylität itsesi ja kohtaat pelkosi, tuntuu kun isoin ja raskain lukko avautuisi silmän räpäyksestä.
Viime aikoina edellisen blogi tekstin jälkeen on ollut elämäni rankimmat ajat. Mutta kuten huomaatte, kirjotan ehkä selkeämmin kuin "koskaan". Johtuu siitä, että saan ajatuksistani enemmän selvää selkeästi ja on helpompi ja parempi olla ja olo. Mutta asiat hoituu ja nyt on ihan hyvä. Ei siis sen kummempaa ole tapahtunut viime kirjotuksen jälkeen. Viime viikko oli pahin viikkoni, kun jouduin kohtaamaan kaiken, edellinen viikko painajaiseni, koska kaverini kertoi, aikuinen puuttui ja äiti huolestui ja sai tietää. Viisi päivää ei minuuttiakaan ole ahdistunut. En ole aikoihin ole ollut näin hyvän tuulinen, iloinen aidosti ja tuntenut, että kuulun tänne. Nyt alan toistaa itseäni joten jatkuu...
Näettekö tuon hymyn? Tyttö, joka on kanssani kuvassa, on Saana. Olemme tutustuneet koulussa noin viikko sitten, tasan. Oikeastaan tasan kaksi viikkoa tänään. Koska silloin oli elämäni hirvein ja pelottavin päiväni elämässäni itseni kanssa. Tämä tyttö istui yksin luokassa, isossa luokassa. Menin kysymään en muista mitä, mutta jotain ja aloimme juttelemaan niitä näitä. Menimme hetkeksi ulos koulun pihaan kävelemään ja tajusin, että meillä suju samantie, kuin olisi vuosia tuntenut. Saana on ollut nämä kaksi viikkoa tukenani. Yöllä, aamulla ja päivällä, heti, kun tuntu pahalta, sain soittaa. Tuitituntematon tyttö. Ainoa, joka samantei hyväksyi mut, sanoi, ettei sun tartte esittää ettei suhun satu, mä näen sen. Toi nainen tekee mut helvetin onnelliseksi, enkä oikeesti tiiä miltä musta tuntuu. Toi nainen on upein, vahvin ja mahtavin ihminen ketä oon koskaan tavannut. En usko, että jos Saana ei ois tsempannut mua kohtaa tätä kaikkea, kuten äitilleni puhumista, itkisin ja tahtoisin vaan kadota. Muistatte varmaan, kun sanoin tahtovani Helsingistä pois. Halusin paeta. Saanalle ei minun tarvitse sanoa sanaakaan, kun hän tietää, mistä on kyse. Tarvinnut. Rakastan tuota ihmistä ja olen todella tajunnut, kuinka paljon tulen viellä kiittämään mun rakkaita ihmisiä siitä, että en oo heidän takia luovuttanut. Aika moni luovuttaa ja luopuu upeasta elämästään. Rankkaa tai helppoa, elämä on upea.
Kuten aiemmin äsken mainitsin, PUHUKAA jos siltä tuntuu, mitä menetätte sillä, että kerrotte mikä on? Se on vaikeata ja raskasta ja pelottavaa, koska ei tiedä luottaako vai ei, mutta sillä pystymme estämään ja ennalta ehkäisemään lasten ja nuorten aseman huononemista. Yksi nuori kuolee, toinen kuolee perässä, koska ei kerro pahasta olostaan. Avatkaa suu aikuiselle, hetken se tuntuu paskalta ja pelottavalta, mutta se auttaa!!
Nyt alkaa taas lagimaan kun on kaksi tuntia tässä yrittänyt kirjoittaa ja miettiä... Tein muuten toisen ig tilin myös joten mulla on kaksi instagram tiliä mitä käytän. Toinen mitä käytän vain lisäilemällä kuvia ja tämä uusi miira_kristiina ja jos et viellä seuraa mun toistaki tilii ni miirakristiiina (3 iitä) sekä snapissa voi tulla juttelee miira_nen :) Hyvää yötä kaikille ja kiitos jos jaksoit lukea loppuun <3
Miira